"We're back!"

Tunturille erakoituminen ja yksin asustelu ovat välillä ihana ajatus, ja ne voivat olla helppo toteuttaa.  Vaikeinta onkin sieltä muiden luokse palaaminen. Comebackeissa on aina ne puolet, joita jokainen miettii riippumatta alasta: onko jo aikansa elänyt, kiinnostaako ketään, onko itsellä enää sitä jotain – samaa miettii myös huippumalli Zoolander (Ben Stiller). Oman juttunsa kaivaminen uudelleen esille on yllättävän haastavaa. Suurin asia, mikä yleensä estää toimimasta, on oma itse.   

Zoolanderin comeback ei ollut asia, jota periaatteessa jäi suuremmin kaipaamaan. Ensimmäinen elokuva tuntui päättyvän kunnolla.  Toinen elokuva olikin suuri yllätys. Kuitenkin mainosten tullessa huomasi, kuinka sen ilmestymistä jo odotti innolla. Toinen osa hyppää nykyaikaan ja kertoo, miten elämä jatkui ensimmäisen osan päätyttyä. Menestyneet huippumallit Derek Zoolander (Ben Stiller) sekä Hansel (Owen Wilson) ovat omilla tahoillaan erakoituneet mallimaailmasta traagisten tapahtumien jälkeen. Heidät haetaan muotimaailmaan, kun murhatut julkkikset löydetään Zoolanderin ilme kasvoillaan. Kuitenkin sopeutuminen entiseen on vaikeaa. Zoolander on kadottanut oman itsensä lisäksi katseensa, ja varsinkin sen, jolla aikoinaan pysäytti heittotähden. Maailma on jo mennyt eteenpäin ja Zoolander sekä Hansel pelkäävät jääneensä jälkeen.

Toisaalta voin samaistua tunteeseen. Jostain syystä kirjoittaminen ja sen palo hiipuivat, mutta jäin kaipaamaan sitä. En saanut tehtyä aloitusta ennen kuin oma Hanselini tuli ja yritti kääntää päätäni. Joten: tässä sitä taas ollaan!  

Itse elokuvasta puhuttaessa. Vaikka jatko-osa menee aivan uusiin ulottuvuuksiin kaiken osalta, silti se on uskollinen edeltäjälleen. Sen järjetön meno ja tapahtumat jaksavat vieläkin huvittaa, jos elokuvaa katsoo järjettömällä asenteella. Tietenkään kaikki eivät syty elokuvalle, mutta sitä on turha lähteä arvostelemaan tai katsomaan liian totisesti. En vain näe miksi jaksaisin vihata tätä uutta älytöntä elokuvaa, koska se on vain huvitusta varten. Jos siis aiot katsoa elokuvan, annan vinkin: tee tämän hetken julkisuuden henkilöistä bingo-lappu ja yritä löytää elokuvasta mahdollisimman monta tuttua kasvoa.

Yritän siis comebackin muodossa löytää kadonneen katseeni kirjoittamiseen, kuten Zoolanderkin etsii omaansa. Jatketaan siis siitä mihin jäätiin tämän mysteerisen agentti/muoti-elokuvan parissa.

Ei ole helppoa tää

Vaikkei olisi tehnyt mitään erikoista, kesäloma on irtiottoa ja lepoa varten. Sen takia se onkin parhainta aikaa nollata aivot, ja unohtaa varsinkin omat kömmellykset.

Nuo nolot hetket voi unohtaa helposti – nimittäin katsomalla toisten kohellusta.

(Näillä saa myös hyvät – ja kipeät - vatsalihakset!)

The Worst Week of My Life, 2004 (Vävypoika oon)

On päiviä, jolloin kaikki sujuu hyvin. Sitä onnistuu kuin taikaiskusta saamaan koripallon koriin 10 kertaa peräkkäin, tai näkemään Loch Nessin hirviön. Mutta kukaan ei ole tuolloin todistamassa tapahtunutta.  

Toisinaan on päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Yhtäkkiä sitä kompastuu kengännauhoihin, tai parkkipaikalla kaataa viereen parkkeeratun moottoripyörän. Jostain syystä nämä päivät ovat niitä, jolloin todistajat ovat paikalla.

Toisen läsnäolosta hermostuneena, voivat muun muassa rentoutuminen ja järkevät keskustelut olla toiveunta. Yhtäkkiä sitä jää vain katsomaan suu auki heitettyään typerän vitsin. Onneksi nämä ovat yleensä vain yksittäisiä päiviä – toisin kuin Howardilla, jolla huono onni tuntuu seuraavan viikkoja. Hänen todistajinaan toimii tulevan vaimonsa sukulaiset.

Howard Steel (Ben Miller) kokee elämänsä kovimmat viikot

Howard Steel (Ben Miller) rakastaa tulevaa vaimoaan, ja haluaa todella luoda hyvän suhteen tämän vanhempiin. Häitä edeltävä viikko Melin (Sarah Alexander) vanhemmilla kuitenkin menee Howardin onnen sanelemana. Mitä nyt betonimyllyn kanssa sekoilemisesta tai vessanpöntön rikkomisesta - perhettähän tässä pian ollaan! Hyvän ensivaikutelman tekeminen ei yhtäkkiä olekaan niin helppoa.

Kannattaa varautua jollain, minkä alle hautautua tai kuoppalla, jonne kaivautua. Vaikka sarjassa mennään hieman yli tapahtumissa, tätä ei voi katsoa ilman suurta myötähäpeän määrää.

Komediasarjaa on tehty kaksi tuotantokautta, ja kolmiosainen jouluspesiaali The Worst Christmas of My Life (2006)

The Inbetweeners, 2008-2010  (Putoojat)

Jotta kouluarkeen laskeutuminen olisi mahdollisimman helppoa, seuraavalla sarjalla voi varautua koulumaailman lisäksi myös noloihin tilanteisiin.

Varsinkin uuteen paikkaan (ja kouluun) mennessä ensivaikutelma on kaiken aa ja oo. Aina se ei kuitenkaan ole helppoa.

Will McKenzie (Simon Bird) yrittää epätoivoisesti päästä toisten suosioon

Will McKenzie (Simon Bird) luottaa salkkuun ja siistiin ulkoasuun. Yksityiskoulusa pinttynyt huoliteltu tyyli ei kuitenkaan pure uuden koulun oppilaisiin. Häntä odottaakin vastassa vain nimilappu, josta yrittää päästä puhumalla eroon ja uudet lempinimet.

Kuitenkin välinpitämättömän opettajan pakottamana pitämään nimilappua, Will astelee luokkaan leuka ylhäällä. Luokkakaveri Simon (Joe Thomas) laitetaan pitämään hänestä huolta.

Innostuneena uudesta tuttavasta Will huomaa yhtäkkiä seuranneensa tätä erääseen teinipoikien kaveriporukkaan.

Will, Simon (Joe Thomas), Jay (James Buckley), Neil (Blake Harrison)

Will, Simon, Jay ( James Buckley) ja Neil (Blake Harrison) muodostavat yhden tavallisimmista kaveriporukoista, mitä vain voi olla. Nimittäin porukan, jossa mitään ei voi laskea varman päälle. Yhtäkkiä varmasta tyttöjen pokailu-illasta tuleekin ilta, jolloin ei ole muita mahdollisuuksia, kuin lainata kodittoman kenkiä.

Mikä sarjasta tekee kaikista parhaimman, on poikien elämän todenmukaisuus.

Siis, nauttikaa, ja ennen kaikkea naurakaa.

It's a late summer evening...

Pään nollausta kaivattaessa kauhuelokuvat saattavat olla yllättävän tehokkaita. Siis korkatkaamme kesäilta käyntiin kauhulla!

Yövartija (Nightwatch, 1997)

Ensimmäisenä iltana vanha yövahti esittelee Martinelle hänen uuden työpaikkansa, ja tunnin välein tehtävän kierroksen. Hänen lähdettyään, Martin Bells (Ewan McRegor) jää yksin vartiointikoppiin opiskelemaan. Paikoillaan istuminen ei ole helppoa. Ainoa seura on kurssikirjat, herätyskello, yöperhoset ja radio. Muulloin kaiken valtaa pimeys, hiljaisuus, pari uutta ruumista ja poliisien vierailut.

Tunnin päästä herätyskello soittaa hänen ensimmäisen kierroksensa merkiksi.

Ensimmäinen kierros yksin saa kävelemään varpaillaan. Varsinkin, kun kyse on sairaalan patologisesta laitoksesta. Vaikein kohta on käynnin leimaaminen ruumishuoneella, missä leimauspiste on huoneen päädyssä. Ainoa keino päästä pisteelle on kävellä ruumiiden ohi.

Jos jossain kohtaa amerikkalaisversion tunnelma ei nousekaan korkealle, voi silloin katsojan mielikuvitus pelastaa tunnelman. Tyhjyys, pimeys ja yksinäisyys saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Pienet kolahdukset ja tuulen kohinat saavat yhtäkkiä suuren mittakaavan, ja radion äänten lomasta tuntuu kuuluvan muita ääniä. Helpotusta ei tuo kopissa Martinin selän takana oleva punainen hälytysvalo, joka johtaa ruumishuoneelta.

Yövartijana Martinin tulee pitää järjestys, ja tunkeilijat loitolla. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa.

Pian häntä epäillään ruumishuoneelle tuotujen ruumiiden murhista, ja siellä tapahtuneista rikoksista.

Tanskalainen versio

Nattevagten (1994)

When a Stranger Calls (Kun tuntematon soittaa)

Pilapuhelut ovat niitä yksiä ärsyttäviä syitä, miksi tuntemattomaan numeroon ei vastata.

Jill Johnson (Camilla Belle) on puhunut yli puheaikansa, ja joutuu koulun juhlapäivänä lastenhoitajaksi. Hänen saapuessa perheen luokse lapset ovat jo nukkumassa, ja sisäkkö omassa huoneessaan. Rantatontilla isossa talossa, kaukana kotoaan, kännykätön Jill kuluttaa aikaansa perheen puhelimessa. Yhtäkkiä kynnys puhelimeen tarttumiselle kasvaa. 

Pilapuhelut, sekä tuntemattomasta numerosta tulevat puhelut ovat varmaan monille tuttuja. Kerran sellaisen uhriksi joutunut ei helposti vastaa kännykkään, sen soidessa uudelleen muutaman minuutin kuluttua. Varsinkin kännykän ruudulla näkyvä numero, joka ei ole yhteystiedoissa tai teksti ”tuntematon numero”, voivat aiheuttaa sydämen tykytyksiä ja kylmää hikeä.

Koska nämä ovat tuttuja asioita, elokuvan tilanteeseen myös samaistuu helpommin. Se tekee elokuvasta pelottavan. Myös ajatus suuresta talosta, kahden kerroksen lasi-ikkunoilla, on melko karmaiseva. Olo on kuin olisi näyteikkunalla muille. Ehkä tuntemattoman soittajankin pitäisi ryhtyä etsimään töitä. Sillä tälle soittajalle on luvassa kallis puhelinlasku.

än yy tee nyt: SUMMER

Onnittelut valmistuneille, koulunsa päättäneille, kesälomalle päässeille ja niille, jotka viettävät lauantaita! Nyt voi hetkeksi unohtaa murheet ja kiireet, ja vain nauttia tästä päivästä. Mahdollisista ristiriitaisista tunteista koulun loppuessa selviää vain huutamalla ja hyppelemällä kaduilla – koulutyöt on tehty!

Psycho (1960)

Paavo Pesusieni paavoilemassa

Koska kesä kolkuttelee jo ovella, sitä ei voi ohittaa edes blogissa.

Kesä on mitä mahtavinta aikaa käpertyä sohvalle porukalla, ja katsoa elokuvia.

Elokuvavalikoima on äärettömän laaja, sillä valoisat yöt sopivat mainiosti myös niiden pelottavampienkin elokuvien katseluun.

Niinpä ajattelin kesän aikana tuoda esille elokuvia, joita näin kesäpäivinä ja – iltoina voisi katsoa joko peiton alla peläten, tai lattialla nauraen ja mahasta kiinni pitäen

Vielä kerran; onnittelut ja hyvää kesää!

Päästetään (elokuva)kesä käyntiin!

Kortin takana on Elamilia <3

Anpiliivipöl hulabaloo

Mitä jos naisten ja miesten roolit olisivatkin toisinpäin? Millainen maailma silloin olisikaan?

 

Enää ei tarvitse miettiä. Pirkka-Pekka Petelius ja Taneli Mäkelä ovat ottaneet haasteekseen esitellä elämän tästä kärjistetystä näkökulmasta. Ou Nou!  tarjoaa tilaisuuden kurkata tähän elämään.

Nyt voikin repiä sanakirjasta kohdan ”melodramaattisuus”. Käsite saa kohta aivan uuden merkityksen.

 

 

Tapio Rautakouran ja Reino Kurkelan elämät eivät ole sitä mitä niiden ehkä luulisi olevan. Ystävykset Tapio (Pirkka-Pekka Petelius) ja Reino (Taneli Mäkelä) ovat varsinainen yhdistelmä, mukaan luettuna heidän ystävänsä Jorma Härmälä (Vesa Vierikko). Näiden kolmen miehen ja heidän kumppaneidensa roolit ovat vaihtuneet. Miehet järjestävät hulabaloon, kun naiset keskustelevat kaivinkoneista.

Kristiina Halttu ja Taneli Mäkelä

 

Sarjan ensimmäiset jaksot osaavat ärsyttää hyvin paljon. Hahmot tuntuvat liian….mikä tää nyt on tää… kärjistetyiltä. Koko ajan tekee mieli hautautua peiton alle miettien, mikä maa mikä valuutta.

Alkujärkytyksen haihduttua ja hahmoihin tutustuttua, huomaa jotain hyvin pelottavaa. Yhtäkkiä tajuaa pitävänsä sarjasta - sarjaan rakastuu, salaa. Hahmojen käymät keskustelut vain ovat niin järjettömiä, ettei niille voi olla nauramatta. Myös yliliioitellut eleet ja puskasta tulevat kirkumiset ovat fabilooous.

Mia Liski ja Pirkka-Pekka Petelius

 

Jufenauta, kaikki kuitenkin alkaa vasta television kiinni laittamisen jälkeen! Yhtäkkiä huomaa toisten omaksuvan samoja maneereja. Tämä ei ole huono asia, sillä maneerit piristävät arkea aivan eritavalla. Ja nimenomaan muiden tekeminä nämä ovat vielä hauskempia.  Silti, voi kunpa tämä vaan jäisikin tähän – pahin on vasta tulossa.

 

Pahinta on se, että huomaa myös itse muistuttavansa tiettyinä hetkinä rakkaita hahmoja. Yhtäkkiä kädet saattavat heilua vallattomina, ja sitä saattaa huokaista, tai jopa kiljaista yhtä lujaa kuin Tapio. Tässä kohtaa alkaa armoton tarkkailu omia puheita ja käsien heilutuksia kohtaan. Tälle ei enää voi muuta kuin nauraa, sitten niin.

TERKKUJA!

 

 

Pelottavaa nostalgiaa

Jatko-osilla ei aina ole hyvä maine. Varsinkin kun huomaa mainoksen kuudennesta jatko-osasta, tekee mieli purskahtaa itkuun keskellä katua.

 

 

 

Miten sitten pitäisi suhtautua jatko-osiin? Varsinkin kun kyseessä on vanha ja legendaarinen Monsterit Oy. Melkein koko lapsuus rakentuu tämän elokuvan ympärille. Täten kuvaa tästä elokuvasta ei haluaisi millään rikkoa. Monsterit Yliopistolla on siis suuret kengät täytettävinä.

 

 

 

Näin vanhempana sitä luulee tietävänsä kaikesta kaiken - varsinkin lastenelokuvien juonikaaren ennustamisen. Sitä istuu sohvalla myhäillen ja odottaa innolla näkevänsä, että on ollut oikeassa – jälleen kerran.  Kuitenkin, tällä kertaa joutui nielemään karun tappion.

 

Animaatiokin osaa yllättää.

 

Oikeastaan Masin ja Taren ystävyyden kehittyminen ei ollut yllättävää. Hyvin äkkiä valottui käsitys siitä, mitä heille tulisi tapahtumaan. Mikä elokuvassa oli yllättävää, oli loppu. Se oli kannustava, ja välitti hyvin viestin. Se oli vain……vau.

 

 

 

Disneyn tulo Pixarin kuvioihin aiheutti hieman epäilyksiä. Salaa sitä odotti Disneyn elokuvien tapaisesti loputonta laulukohtausta, tai että puskasta hyppäisi prinsessa tai prinssi. Olin kuitenkin varautunut siihen, etten tulisi kuninkaallisia näkemään. Varasuunnitelmana oli, että vuorostaan Masi hyppäisi valkokankaalle prinsessamekko päällään.

 

Olen kuitenkin oppinut matematiikan todennäköisyyskurssilla jotain. Tiesin, että todennäköisyys Masi-prinsessalle oli lähes olematon.

 

Noh…kuninkaallisilta vältyttiin (anteeksi spoilaus). Kuitenkin tuo jälkimmäinen ei ollut hirveän kaukaa haettu.

 

 

 

Oli hienoa nähdä hahmojen kehitys. Myös henkilöiden väliset suhteet alkoivat muokkautua siihen muotoon, mitä Monsterit Oy:ssä nähtiin.  Räähkän ja Taren erimielisyydet eivät siis johtuneetkaan Räähkän kateudesta Taren komiaa turkkia kohtaan. Masistakin nähtiin uusia ja jännittäviä puolia.

Kyllä niitä muitakin tuttuja näki, mutta ne täytyy jokaisen itse elokuvasta löytää.

 

 

There’s Nothing They Can Hide

Nykyään kaikkialla aina kerrotaan, kuinka markkinoilla on taas ”uusi huippusuosittu tv-sarja”. Kuitenkin jossain vaiheessa saattaa tulla olo, että tämä uusi sarja on jälleen kerran edellisen ohjelman toistoa. Etenkin saman genren sarjat voivat toistaa toisiaan hyvinkin paljon. Vaikka tietenkin mm. poliisisarjat vaativat aina vähintään sen yhden murhan ja romanttiset ohjelmat sen kolmannen tai neljännen pyörän parisuhteeseen.  Kysymys kuuluukin, miten tällaiseen suosioon päästään, jos ohjelma toistaa edeltäjiensä juonen käänteitä, tai historiikkia.

 

Britanniasta kuitenkin on noussut esille eräs televisiosarja. Broadchurch on erilainen, verrattuna brittien aikaisempiin tuotoksiin. Tarinan kerronta nimittäin on erilaista.

 

Charlotte Beaumont  roolissa Chloe Latimer

 

Tarina on jotain hyvin mielenkiintoista. Ohjelmassa tapahtuu koko ajan, ja jokainen hahmo tuntuu joka minuutti entistäkin epäilyttävämmältä. Varsinkin ensimmäisen jakson kohtaus, jossa esitellään hienovaraisesti monta hahmoa, on nerokas. Sitä katsoessa ei edes välttämättä tajua, kuinka paljon informaatiota kohtaus antaa heti ensikättelyssä.

Jodie Whittaker roolissa Beth Latimer,

Andrew Buchan roolissa Mark Latimer

 

 

 

Henkilöhahmot on rakennettu hienosti ja he ovat mielenkiintoisia. Jokseenkin, eräät hahmot, ja heidän tapansa käsitellä asioita mietityttävät. Etenkin poliisihahmot tekevät vaikutuksen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Kerrankin he tuntuvat omaksuvan edes kaukaisesti tunteita muistuttavia mielentiloja. Harvoin televisiosarjassa näkee, kuinka poliisille tekee tiukkaa lähestyä ruumista. Kaikenlainen ahdistavuus on kerrankin saatu välitettyä, ja se on vieläpä jokseenkin toden tuntuista. Tekijät ovat olleet tietoisia, mitä katsojat ovat halunneet. Tai ainakin mitä itse olen ohjelmalta halunnut.  

 

 

David Tennant roolissa DI Alec Hardy

 

Olivia Colman roolissa  DS Ellie Miller

 

 

 

Tarinan kerronta ei pidä vain sisällään hyvin tai hyvin huonosti kirjoitettua käsikirjoitusta.  Se tarkoittaa paljon muutakin. Eräs osapuoli tarinan kerronnassa on teknillinen puoli ja sen toteutus. Vanhat ja tutut tavat tehdä televisiosarjaa voivat olla helppoja ja varmoja, ja niitä voi olla mielekästä käyttää. Teknillinen toteutus ei kuitenkaan ole vanhaa totuttua brittityyliä. Se pitää mielenkiinnon yllä ja katsojan hereillä. Sulavat kameran liikkeet, erilaisia tarkennuksia, jokseenkin hyvin epätarkat taustat, pelkistetyt kuvauskohteet, pitkät ja yhtenäiset otokset ja kultaisen leikkauksen rikkominen, ovat vain niin erilaisia muutoksia, ettei niihin voi olla kiinnittämättä huomiota. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö nämä toimisi. Päinvastoin. Samalla ne tuovat synkän tarinan kerrontaan myös tietynlaista keveyttä ja ilmavuutta. Kuvaustyyli myös kertoo hahmojen tunnetiloista. Kameran liikkeet korostavat, ja tuovat tunteisiin elävyyttä ja eri tasoja. Myös erilainen musiikki vaikuttaa erilailla. Se on hyvin synkkää, ja välillä jopa aavemaista. Samalla musiikki synkentää tarinaa ja antaa enemmän tukea ahdistavuudelle.

 

 

 

 

Yliluonnollistako? Ei

Joukko nuoria istuu yöllä autiotalon tyhjässä olohuoneessa. He kertovat kummitustarinoita. Huone on pimeä, vain täysikuun kajo loistaa ikkunasta valaisten lattiaa. Eräs nuorista kertoo nähneensä kummituksen juuri kyseisessä huoneessa. Toiset katselevat toisiinsa tuntien kylmän viiman niskassaan. Heidän silmänsä kiiltävät odottamisesta. Yhtäkkiä he kuulevat askeleita ja ovi narahtaa. Sisään astelee Richard Wiseman, kylmäpäinen yliluonnollisen karkottaja.

Telepatia, kummitukset, yliluonnolliset kokemukset voivat tuntua joskus hyvinkin pelottavilta ja todenmukaisilta. Kannattaakin ottaa tuolista kiinni, sillä pian kaikki yliluonnollinen kuitenkin todistetaan vain omaksi mielikuvitukseksi.  

 

Yliluonnollinen ilmiö – Totuus on jossain sisällämme -kirja tarjoaa monikerroksisen täytteen kannesta kanteen. Kirjassa esiteltävät juttutuokiot siskosten ja kummituksen kanssa, sekä maailman kummallisimmat tarinat eivät kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, mitä tuleman pitää. Ne ovat vasta alkua. Sivut tarjoavat ainutlaatuisen kokemuksen oppia jotain kerta kaikkiaan yliluonnollista.

 Miten ennustajat tietävät kaiken toisista? Entäpä, miten taikurit saavat lusikan väännettyä ajatuksen voimalla? Miltä ruumiista poistuminen tuntuisi?

 

 

 

 

Tarinat kuolleiden kanssa keskustelusta, yritykset sielun painon punnitsemisesta ja kertomukset muista yliluonnollisista kokemuksista nostattavat kauhun tunnetta ja saavat kylmänväristyksiä aikaan. Suurinta kauhun tunnetta eivät kuitenkaan luo kummitukset vaan perustelut. Tapa, jolla Wiseman perustelee, ja jolla hän saa lukijan uskomaan kirjoittamaansa, on jotain yliluonnollista. Tämä tekeekin kirjasta kutkuttavan, eikä sitä haluaisi laskea käsistään. Kirja on kuin oma pieni maailmansa, mikä avautuu kirjan kantta raottamalla. Pian saattaa huomata oppineensa paljon uutta, ja jos jokin jää mietityttämään, sitä kannattaa käydä kysymässä valloittavalta puhuvalta mungoosilta, Gefiltä, joka on jo palannut omalta lomaltaan.

 

353 sivua tai 2 tuntia

Mitä jättää pois? Miten saada tarina ytimekkääksi ja silti jatkuvaksi? Kuinka paljon voi muuttaa tarinaa, jotta se silti olisi sama tarina?


Toisessa kädessä on kirja ja toisessa elokuvaa. Kumpi kannatta tehdä ensin: lukea kirja vai katsoa elokuva. Itselleni valinta oli itsestäänselvyys. Luin Nälkäpeli-kirjan ennen elokuvan tuloa. Pidin siitä suunnattomasti. Se lumosi ja kirjan monet eri tasot antoivat mielikuvitukselle vapaat kädet.

 

 

Kirjaa ja elokuvaa alkaa väkisinkin vertailla keskenään. Elokuvasta puhuttiin paljon, ja sitä hehkutettiin kaikkialla. Odotin suuria. Kompastuskivi tarinan suhteen tulee valitettavasti juurikin elokuvassa.  Se ei vastannut odotuksia, eikä mielikuvaa tarinasta. Elokuvan Katniss oli aivan toista maata kuin mielikuva hänestä kirjan pohjalta. Samoin kävi muidenkin hahmojen kanssa. Kirjan mukana tuleva mielikuva pysyi hyvin matkassa mukana. Erään ystäväni mukaan jotkin kohtaukset tuntuivat irtonaisilta. Niistä oli jätettpois oleellinen pohjustus.

Toisella katselukerralla kuitenkin tapahtui jotain. Ehkä kirjan lukemisesta oli liian kauan, ja sen tapahtumat ovat petollisesti liuenneet muististani. Tai sitten pidin elokuvasta oikeasti paljon enemmän. Kuitenkin, tiivistetyssä tarinassa on eräs seikka, jota en vain saa sivuutettua mielestäni. Elokuvasta on pitänyt tiputtaa pois tiettyjä henkilöitä ja kohtauksia, jotta tarina on saatu ajallisesti katsottavaksi. Eräs näistä pudotuksista on kohtaus, jossa Katniss saa matkijanärhi-rintakorun. Elokuvassa hän saa korun haltuunsa aivan väärällä tavalla.

Jatkoa tarinalle on tulossa talvella. Elokuvan toteutus on mielenkiintoista nähdä, ja varmaan odottamisen arvoinen. Ehkä elokuvaversio auttaa aloittamaan myös kirjan lukemisen jo kolmannen kerran.



 



Kermakakkua ja hattaraa

Mitä tapahtuukaan, kun huijari heitetään ison kihon saappaisiin. Mitä mahdollisuuksia liima ja ilotulitukset antavat? Entä miten meille niin tutun keksijän keksintöjä voidaan soveltaa toisessa maailmassa magiaan?

Jostain kumman syystä markkinoille on tullut entistä enemmän uusia variaatioita ja muita kehitelmiä vanhoista tarinoista ja saduista. Yksi näistä on Oz The Great and Powerful, Mahtava Oz.

Elokuva on tavallinen Disney-elokuva. Oli hyvin häiritsevää, mitenkä hyvä ja paha oli taas kerran luokiteltu värin mukaan. Hyvä oli vaaleatukkainen ja hento, paha taas voimakas, raju ja tummatukkainen. Vaikka elokuva ei olekaan uusi versio vanhasta, siinä on silti jopa liiaksikin osia vanhasta Ihmemaa Oz -elokuvasta. Erilaisten ystävien keräily matkalla onkin jo kerran nähty. Odotinkin jo, missä vaiheessa James Franco huomaisi jalassaan olevat kirkkaan punaiset korkokengät, ja kopauttaisi niiden kantoja yhteen.

 

Elokuvan alku oli hyvä idea. Neliön muotoinen pieni mustavalkoinen kuva oli erilainen juttu. Vaikka kuvaputkitelevision kuvaa lähentelevä alku saattaa tuntua tylsältä ja vaatimattomalta, sillä kuitenkin on olennainen osa tulevassa värimaailmassa.

 

 

Värejä elokuvasta ei todellakaan puutu. Vaikuttavuus väreissä ja ihmemaasta puuttui täysin. Olisi ollut mahtavaa, jos kaikkea ei olisi luotu pelkällä tietokoneella. Ihmiset eivät sulautuneet taustaan, vaan jäivät kuin öljy veteen kaiken yltäkylläisyyden keskelle. Tietokonetekniikka huusi elokuvassa. Ihmemaa Ozin uusi nimi pitäisikin lähennellä Värien yltäkylläisyyden maa – tapaista nimeä. Nimittäin, jos luulit jo tietäväsi kaikki värit, olit väärässä. Elokuva tarjoaa oivallisen värikartan, varsinkin jos suunnitteilla on huoneen seinien maalaus.

Elokuvan katselu olikin kuin olisi syönyt ison kasan kermakakkua ja hattaraa.

 

 

 

 

Something More

 

 

”Jokaisella pilvellä on hopeareunus.” Näin Hugh Laurie sanoi Stuart Littlessä. Samantapainen motto on myös käytössä paikassa, minne Pat joutuu, elokuvassa Silver Linings Playbook.

Miltä tuntuisikaan menettää malttinsa, kun jotain esinettä ei löydä, tai menettää malttinsa ja viskata kirja ikkunasta, kun loppu ei ole mieluinen. Entäpä todellinen pakkomielle johonkin ihmiseen. Tai jos puheitaan ei pystyisi kontrolloimaan.

 

 

 

Romanttiset elokuvat eivät sinällään ole suosikkejani. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole mikä tahansa rakkaustarina, vaan jotain enemmän. Osittain ennalta arvattavaksi elokuvaksi tarina itsessään oli loistava. On hyvin vaikeaa tietää, millaista elämä on, kun mielenterveys on vaakalaudalla. Juuri tätä elämää elokuva käsittelee. Juuri tämä näkökulma kiehtoo, ja lumoaa katsojan. Tarina ei ole täynnä tuttuja valkoisia hampaita, kauniita ulkokuoria, eikä varsinkaan ehjiä ihmisiä.

 

 

Palkinnot parhaasta naispääosasta, eivät todellakaan ole tulleet turhaan. Jennifer Lawrence tekee hatunnoston arvoisen huippusuorituksen. Turhan usein elokuvissa naiset esitetään heikkoina ja haihattelevina, jotka eivät saa aikaiseksi mitään, tai piiloutuvat miesten lihasten taakse vapisten ja itkien. Elämän aaltojen heiteltäväksi joutunut Tiffany on erilainen. Vaikeiden aikojen kummitellessa takana, Tiffany kuitenkin yrittää hitaasti jatkaa elämäänsä. Hän ei ole turhan lempeä. Hän sanoo sanottavansa ja tekee mitä haluaa, jopa lähtee juoksulenkillä toisen perään. Hän on karkea ja synkkä, ajattelee muita ja haluaa auttaa. Hän kuitenkin haluaa jonkun tekevän jotain hänelle itselleen. Tiffany on nainen, jota ihannoin suuresti.

 

 

Päähenkilöillä molemmilla on ongelmia, ja molemmat ovat käyneet läpi vaikeita asioita. Tarina on karu ja koskettava, suorasanainen ja rikkinäinen. Elokuva antaa uuden mahdollisuuden kurkistaa erilaiseen elämään, ja sen ongelmiin

 

 

 

Quite Interesting

Mikä on maailman suurin eläin? Mitä tehdä, kun jääkarhu hyökkää? Minkä kappaleen myötä itsemurhatilastot nousivat? Mikä on paras paikka katsoa atomipommia? Kuinka kaukana horisontti on? Mikä on ihmisen todellinen arvo? Voiko olla liian kylmä lumisateelle?..........

Stephen Fry

 

 Kuka sanoo, ettei oppiminen voisi olla hauskaa! Nippelitiedon mestari Stephen Fry heittelee kehiin pahoja kysymyksiä ohjelmassa QI.  Yleistietämättömyyden syvään kuiluun kisaamaan kokoontuvat kolme vaihtuvaa julkisuuden henkilöä, ja miinuspisteiden osalta ennätyksiä tekevä vakiovieras Alan Davies. Välillä kisaajat saavat yllättävän vastuksen myös yleisöstä, joka toisinaan osoittautuu tietävämmäksi, kuin itse kilpailijat.



Alan Davies

 

Greg Proops, Alan Davies, Stephen Fry,  David O'Doherty,Reginald D Hunter

Ohjelmassa käsiteltävät aiheet yltävät aina kvanttifysiikasta ihmisluontoon. Kysymykset koskevat mm. uusia tietoja ja yleisiä väärinkäsityksiä, joita suurin osa pitää totena. Kannattaakin olla varovainen. Jos vastaus vaikuttaa liian itsestään selvältä, se ei ole oikein. Väärän ja odotettavissa olevan vastauksen tullessa esille, summeri pärähtää soimaan. Tällöin pistesaldo lähtee surullisesti laskuun.

Phill Jupitus, Stephen Fry, Graeme Garden, Johnny Vaughan

 

Kannattaa siis varautua yllättäviin tietoihin ja ennen kaikkea nauruun. Samalla voi löytää julkisuuden henkilöistä uusia ja yllättäviä puolia: yksi ei millään opi moneen kertaan käytyjä kysymyksiä, ja toinen onkin oikea nero. Ohjelmassa ei myöskään voi välttyä panelistien nälväilyltä toisiaan kohtaan. Välillä kiusan teko yltyy niin, että pilkka osuukin omaan nilkkaan. Onneksi ystävyys kuitenkin voittaa.

 

David Tennant, Bill Bailey