There’s Nothing They Can Hide

Nykyään kaikkialla aina kerrotaan, kuinka markkinoilla on taas ”uusi huippusuosittu tv-sarja”. Kuitenkin jossain vaiheessa saattaa tulla olo, että tämä uusi sarja on jälleen kerran edellisen ohjelman toistoa. Etenkin saman genren sarjat voivat toistaa toisiaan hyvinkin paljon. Vaikka tietenkin mm. poliisisarjat vaativat aina vähintään sen yhden murhan ja romanttiset ohjelmat sen kolmannen tai neljännen pyörän parisuhteeseen.  Kysymys kuuluukin, miten tällaiseen suosioon päästään, jos ohjelma toistaa edeltäjiensä juonen käänteitä, tai historiikkia.

 

Britanniasta kuitenkin on noussut esille eräs televisiosarja. Broadchurch on erilainen, verrattuna brittien aikaisempiin tuotoksiin. Tarinan kerronta nimittäin on erilaista.

 

Charlotte Beaumont  roolissa Chloe Latimer

 

Tarina on jotain hyvin mielenkiintoista. Ohjelmassa tapahtuu koko ajan, ja jokainen hahmo tuntuu joka minuutti entistäkin epäilyttävämmältä. Varsinkin ensimmäisen jakson kohtaus, jossa esitellään hienovaraisesti monta hahmoa, on nerokas. Sitä katsoessa ei edes välttämättä tajua, kuinka paljon informaatiota kohtaus antaa heti ensikättelyssä.

Jodie Whittaker roolissa Beth Latimer,

Andrew Buchan roolissa Mark Latimer

 

 

 

Henkilöhahmot on rakennettu hienosti ja he ovat mielenkiintoisia. Jokseenkin, eräät hahmot, ja heidän tapansa käsitellä asioita mietityttävät. Etenkin poliisihahmot tekevät vaikutuksen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Kerrankin he tuntuvat omaksuvan edes kaukaisesti tunteita muistuttavia mielentiloja. Harvoin televisiosarjassa näkee, kuinka poliisille tekee tiukkaa lähestyä ruumista. Kaikenlainen ahdistavuus on kerrankin saatu välitettyä, ja se on vieläpä jokseenkin toden tuntuista. Tekijät ovat olleet tietoisia, mitä katsojat ovat halunneet. Tai ainakin mitä itse olen ohjelmalta halunnut.  

 

 

David Tennant roolissa DI Alec Hardy

 

Olivia Colman roolissa  DS Ellie Miller

 

 

 

Tarinan kerronta ei pidä vain sisällään hyvin tai hyvin huonosti kirjoitettua käsikirjoitusta.  Se tarkoittaa paljon muutakin. Eräs osapuoli tarinan kerronnassa on teknillinen puoli ja sen toteutus. Vanhat ja tutut tavat tehdä televisiosarjaa voivat olla helppoja ja varmoja, ja niitä voi olla mielekästä käyttää. Teknillinen toteutus ei kuitenkaan ole vanhaa totuttua brittityyliä. Se pitää mielenkiinnon yllä ja katsojan hereillä. Sulavat kameran liikkeet, erilaisia tarkennuksia, jokseenkin hyvin epätarkat taustat, pelkistetyt kuvauskohteet, pitkät ja yhtenäiset otokset ja kultaisen leikkauksen rikkominen, ovat vain niin erilaisia muutoksia, ettei niihin voi olla kiinnittämättä huomiota. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö nämä toimisi. Päinvastoin. Samalla ne tuovat synkän tarinan kerrontaan myös tietynlaista keveyttä ja ilmavuutta. Kuvaustyyli myös kertoo hahmojen tunnetiloista. Kameran liikkeet korostavat, ja tuovat tunteisiin elävyyttä ja eri tasoja. Myös erilainen musiikki vaikuttaa erilailla. Se on hyvin synkkää, ja välillä jopa aavemaista. Samalla musiikki synkentää tarinaa ja antaa enemmän tukea ahdistavuudelle.

 

 

 

 

Yliluonnollistako? Ei

Joukko nuoria istuu yöllä autiotalon tyhjässä olohuoneessa. He kertovat kummitustarinoita. Huone on pimeä, vain täysikuun kajo loistaa ikkunasta valaisten lattiaa. Eräs nuorista kertoo nähneensä kummituksen juuri kyseisessä huoneessa. Toiset katselevat toisiinsa tuntien kylmän viiman niskassaan. Heidän silmänsä kiiltävät odottamisesta. Yhtäkkiä he kuulevat askeleita ja ovi narahtaa. Sisään astelee Richard Wiseman, kylmäpäinen yliluonnollisen karkottaja.

Telepatia, kummitukset, yliluonnolliset kokemukset voivat tuntua joskus hyvinkin pelottavilta ja todenmukaisilta. Kannattaakin ottaa tuolista kiinni, sillä pian kaikki yliluonnollinen kuitenkin todistetaan vain omaksi mielikuvitukseksi.  

 

Yliluonnollinen ilmiö – Totuus on jossain sisällämme -kirja tarjoaa monikerroksisen täytteen kannesta kanteen. Kirjassa esiteltävät juttutuokiot siskosten ja kummituksen kanssa, sekä maailman kummallisimmat tarinat eivät kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, mitä tuleman pitää. Ne ovat vasta alkua. Sivut tarjoavat ainutlaatuisen kokemuksen oppia jotain kerta kaikkiaan yliluonnollista.

 Miten ennustajat tietävät kaiken toisista? Entäpä, miten taikurit saavat lusikan väännettyä ajatuksen voimalla? Miltä ruumiista poistuminen tuntuisi?

 

 

 

 

Tarinat kuolleiden kanssa keskustelusta, yritykset sielun painon punnitsemisesta ja kertomukset muista yliluonnollisista kokemuksista nostattavat kauhun tunnetta ja saavat kylmänväristyksiä aikaan. Suurinta kauhun tunnetta eivät kuitenkaan luo kummitukset vaan perustelut. Tapa, jolla Wiseman perustelee, ja jolla hän saa lukijan uskomaan kirjoittamaansa, on jotain yliluonnollista. Tämä tekeekin kirjasta kutkuttavan, eikä sitä haluaisi laskea käsistään. Kirja on kuin oma pieni maailmansa, mikä avautuu kirjan kantta raottamalla. Pian saattaa huomata oppineensa paljon uutta, ja jos jokin jää mietityttämään, sitä kannattaa käydä kysymässä valloittavalta puhuvalta mungoosilta, Gefiltä, joka on jo palannut omalta lomaltaan.

 

353 sivua tai 2 tuntia

Mitä jättää pois? Miten saada tarina ytimekkääksi ja silti jatkuvaksi? Kuinka paljon voi muuttaa tarinaa, jotta se silti olisi sama tarina?


Toisessa kädessä on kirja ja toisessa elokuvaa. Kumpi kannatta tehdä ensin: lukea kirja vai katsoa elokuva. Itselleni valinta oli itsestäänselvyys. Luin Nälkäpeli-kirjan ennen elokuvan tuloa. Pidin siitä suunnattomasti. Se lumosi ja kirjan monet eri tasot antoivat mielikuvitukselle vapaat kädet.

 

 

Kirjaa ja elokuvaa alkaa väkisinkin vertailla keskenään. Elokuvasta puhuttiin paljon, ja sitä hehkutettiin kaikkialla. Odotin suuria. Kompastuskivi tarinan suhteen tulee valitettavasti juurikin elokuvassa.  Se ei vastannut odotuksia, eikä mielikuvaa tarinasta. Elokuvan Katniss oli aivan toista maata kuin mielikuva hänestä kirjan pohjalta. Samoin kävi muidenkin hahmojen kanssa. Kirjan mukana tuleva mielikuva pysyi hyvin matkassa mukana. Erään ystäväni mukaan jotkin kohtaukset tuntuivat irtonaisilta. Niistä oli jätettpois oleellinen pohjustus.

Toisella katselukerralla kuitenkin tapahtui jotain. Ehkä kirjan lukemisesta oli liian kauan, ja sen tapahtumat ovat petollisesti liuenneet muististani. Tai sitten pidin elokuvasta oikeasti paljon enemmän. Kuitenkin, tiivistetyssä tarinassa on eräs seikka, jota en vain saa sivuutettua mielestäni. Elokuvasta on pitänyt tiputtaa pois tiettyjä henkilöitä ja kohtauksia, jotta tarina on saatu ajallisesti katsottavaksi. Eräs näistä pudotuksista on kohtaus, jossa Katniss saa matkijanärhi-rintakorun. Elokuvassa hän saa korun haltuunsa aivan väärällä tavalla.

Jatkoa tarinalle on tulossa talvella. Elokuvan toteutus on mielenkiintoista nähdä, ja varmaan odottamisen arvoinen. Ehkä elokuvaversio auttaa aloittamaan myös kirjan lukemisen jo kolmannen kerran.



 



Kermakakkua ja hattaraa

Mitä tapahtuukaan, kun huijari heitetään ison kihon saappaisiin. Mitä mahdollisuuksia liima ja ilotulitukset antavat? Entä miten meille niin tutun keksijän keksintöjä voidaan soveltaa toisessa maailmassa magiaan?

Jostain kumman syystä markkinoille on tullut entistä enemmän uusia variaatioita ja muita kehitelmiä vanhoista tarinoista ja saduista. Yksi näistä on Oz The Great and Powerful, Mahtava Oz.

Elokuva on tavallinen Disney-elokuva. Oli hyvin häiritsevää, mitenkä hyvä ja paha oli taas kerran luokiteltu värin mukaan. Hyvä oli vaaleatukkainen ja hento, paha taas voimakas, raju ja tummatukkainen. Vaikka elokuva ei olekaan uusi versio vanhasta, siinä on silti jopa liiaksikin osia vanhasta Ihmemaa Oz -elokuvasta. Erilaisten ystävien keräily matkalla onkin jo kerran nähty. Odotinkin jo, missä vaiheessa James Franco huomaisi jalassaan olevat kirkkaan punaiset korkokengät, ja kopauttaisi niiden kantoja yhteen.

 

Elokuvan alku oli hyvä idea. Neliön muotoinen pieni mustavalkoinen kuva oli erilainen juttu. Vaikka kuvaputkitelevision kuvaa lähentelevä alku saattaa tuntua tylsältä ja vaatimattomalta, sillä kuitenkin on olennainen osa tulevassa värimaailmassa.

 

 

Värejä elokuvasta ei todellakaan puutu. Vaikuttavuus väreissä ja ihmemaasta puuttui täysin. Olisi ollut mahtavaa, jos kaikkea ei olisi luotu pelkällä tietokoneella. Ihmiset eivät sulautuneet taustaan, vaan jäivät kuin öljy veteen kaiken yltäkylläisyyden keskelle. Tietokonetekniikka huusi elokuvassa. Ihmemaa Ozin uusi nimi pitäisikin lähennellä Värien yltäkylläisyyden maa – tapaista nimeä. Nimittäin, jos luulit jo tietäväsi kaikki värit, olit väärässä. Elokuva tarjoaa oivallisen värikartan, varsinkin jos suunnitteilla on huoneen seinien maalaus.

Elokuvan katselu olikin kuin olisi syönyt ison kasan kermakakkua ja hattaraa.

 

 

 

 

Something More

 

 

”Jokaisella pilvellä on hopeareunus.” Näin Hugh Laurie sanoi Stuart Littlessä. Samantapainen motto on myös käytössä paikassa, minne Pat joutuu, elokuvassa Silver Linings Playbook.

Miltä tuntuisikaan menettää malttinsa, kun jotain esinettä ei löydä, tai menettää malttinsa ja viskata kirja ikkunasta, kun loppu ei ole mieluinen. Entäpä todellinen pakkomielle johonkin ihmiseen. Tai jos puheitaan ei pystyisi kontrolloimaan.

 

 

 

Romanttiset elokuvat eivät sinällään ole suosikkejani. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole mikä tahansa rakkaustarina, vaan jotain enemmän. Osittain ennalta arvattavaksi elokuvaksi tarina itsessään oli loistava. On hyvin vaikeaa tietää, millaista elämä on, kun mielenterveys on vaakalaudalla. Juuri tätä elämää elokuva käsittelee. Juuri tämä näkökulma kiehtoo, ja lumoaa katsojan. Tarina ei ole täynnä tuttuja valkoisia hampaita, kauniita ulkokuoria, eikä varsinkaan ehjiä ihmisiä.

 

 

Palkinnot parhaasta naispääosasta, eivät todellakaan ole tulleet turhaan. Jennifer Lawrence tekee hatunnoston arvoisen huippusuorituksen. Turhan usein elokuvissa naiset esitetään heikkoina ja haihattelevina, jotka eivät saa aikaiseksi mitään, tai piiloutuvat miesten lihasten taakse vapisten ja itkien. Elämän aaltojen heiteltäväksi joutunut Tiffany on erilainen. Vaikeiden aikojen kummitellessa takana, Tiffany kuitenkin yrittää hitaasti jatkaa elämäänsä. Hän ei ole turhan lempeä. Hän sanoo sanottavansa ja tekee mitä haluaa, jopa lähtee juoksulenkillä toisen perään. Hän on karkea ja synkkä, ajattelee muita ja haluaa auttaa. Hän kuitenkin haluaa jonkun tekevän jotain hänelle itselleen. Tiffany on nainen, jota ihannoin suuresti.

 

 

Päähenkilöillä molemmilla on ongelmia, ja molemmat ovat käyneet läpi vaikeita asioita. Tarina on karu ja koskettava, suorasanainen ja rikkinäinen. Elokuva antaa uuden mahdollisuuden kurkistaa erilaiseen elämään, ja sen ongelmiin

 

 

 

Quite Interesting

Mikä on maailman suurin eläin? Mitä tehdä, kun jääkarhu hyökkää? Minkä kappaleen myötä itsemurhatilastot nousivat? Mikä on paras paikka katsoa atomipommia? Kuinka kaukana horisontti on? Mikä on ihmisen todellinen arvo? Voiko olla liian kylmä lumisateelle?..........

Stephen Fry

 

 Kuka sanoo, ettei oppiminen voisi olla hauskaa! Nippelitiedon mestari Stephen Fry heittelee kehiin pahoja kysymyksiä ohjelmassa QI.  Yleistietämättömyyden syvään kuiluun kisaamaan kokoontuvat kolme vaihtuvaa julkisuuden henkilöä, ja miinuspisteiden osalta ennätyksiä tekevä vakiovieras Alan Davies. Välillä kisaajat saavat yllättävän vastuksen myös yleisöstä, joka toisinaan osoittautuu tietävämmäksi, kuin itse kilpailijat.



Alan Davies

 

Greg Proops, Alan Davies, Stephen Fry,  David O'Doherty,Reginald D Hunter

Ohjelmassa käsiteltävät aiheet yltävät aina kvanttifysiikasta ihmisluontoon. Kysymykset koskevat mm. uusia tietoja ja yleisiä väärinkäsityksiä, joita suurin osa pitää totena. Kannattaakin olla varovainen. Jos vastaus vaikuttaa liian itsestään selvältä, se ei ole oikein. Väärän ja odotettavissa olevan vastauksen tullessa esille, summeri pärähtää soimaan. Tällöin pistesaldo lähtee surullisesti laskuun.

Phill Jupitus, Stephen Fry, Graeme Garden, Johnny Vaughan

 

Kannattaa siis varautua yllättäviin tietoihin ja ennen kaikkea nauruun. Samalla voi löytää julkisuuden henkilöistä uusia ja yllättäviä puolia: yksi ei millään opi moneen kertaan käytyjä kysymyksiä, ja toinen onkin oikea nero. Ohjelmassa ei myöskään voi välttyä panelistien nälväilyltä toisiaan kohtaan. Välillä kiusan teko yltyy niin, että pilkka osuukin omaan nilkkaan. Onneksi ystävyys kuitenkin voittaa.

 

David Tennant, Bill Bailey

 

She's There

Tiedättekö tunteen, että joku seisoo takana ja tarkkailee?

             

Astuin sisään liikkeeseen, ja kiinnitin erääseen elokuvaan huomiota. Kävelin kuitenkin sen ohi katsomatta sitä pahemmin. Lähtiessämme, elokuva oli kuitenkin jollain tavalla tarttunut mukaamme. En ole koskaan ollut kummitus-elokuvien fani, enkä ole niitä pystynyt katsomaan. Tämän takia epäilin tämän elokuvan katsomista. Kuitenkin jostain syystä halusin nähdä juuri tuon elokuvan.

 

 

 

 

Hyytäviä hetkiä olikin paljon. Hämärtyvä kesäyö tarjosi mitä mahtavimman tilaisuuden katsoa elokuvan, jonka aikana alkoi kammoksua juuri tuota samaa yön tuomaa hämärää. Yhtäkkiä saattoi kuvitella ja nähdä ympärillään pimeissä nurkissa liikettä, kuulla ulkoa ääniä, ja tuntea katseen selässään. Aloin tarkistaa aina välillä, ettei kukaan seisonut takanani. Vaikka katsoin taakseni, en siltikään saanut rauhaa ajatukselta, että selkäni takana olisi joku.

 

 

Pelottava tunnelma ei kuitenkaan kestänyt kokonaan elokuvan läpi. Ensimmäinen tunnelman rikkoja oli vahinko. Pelottavan hetken jälkeen tuli kohtaus, missä tausta oli liitetty tietokoneella. Tämän ”ei niin hyvin tehdyn liitoksen” huomasi oitis. Tämä oli harmi, sillä  niinkin pieni juttu katkaisi tunnelman nopeasti. Kuitenkin hyvin pian pelko palasi, ja vieläpä ehkä suurempana kuin aikaisemmin koko elokuvan aikana.  



 

 

 

Elokuvan loppua täytyy kuitenkin hieman epäillä. Onko lopussa tehty ”vastapalvelus” kuitenkaan se oikea ratkaisu? Olisiko hän voinut tehdä jotain muuta?

 

 

Kannattaa varoa. Tällä kertaa joku oikeasti tarkkailee.

 

The Woman In Black