It's a late summer evening...

Pään nollausta kaivattaessa kauhuelokuvat saattavat olla yllättävän tehokkaita. Siis korkatkaamme kesäilta käyntiin kauhulla!

Yövartija (Nightwatch, 1997)

Ensimmäisenä iltana vanha yövahti esittelee Martinelle hänen uuden työpaikkansa, ja tunnin välein tehtävän kierroksen. Hänen lähdettyään, Martin Bells (Ewan McRegor) jää yksin vartiointikoppiin opiskelemaan. Paikoillaan istuminen ei ole helppoa. Ainoa seura on kurssikirjat, herätyskello, yöperhoset ja radio. Muulloin kaiken valtaa pimeys, hiljaisuus, pari uutta ruumista ja poliisien vierailut.

Tunnin päästä herätyskello soittaa hänen ensimmäisen kierroksensa merkiksi.

Ensimmäinen kierros yksin saa kävelemään varpaillaan. Varsinkin, kun kyse on sairaalan patologisesta laitoksesta. Vaikein kohta on käynnin leimaaminen ruumishuoneella, missä leimauspiste on huoneen päädyssä. Ainoa keino päästä pisteelle on kävellä ruumiiden ohi.

Jos jossain kohtaa amerikkalaisversion tunnelma ei nousekaan korkealle, voi silloin katsojan mielikuvitus pelastaa tunnelman. Tyhjyys, pimeys ja yksinäisyys saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Pienet kolahdukset ja tuulen kohinat saavat yhtäkkiä suuren mittakaavan, ja radion äänten lomasta tuntuu kuuluvan muita ääniä. Helpotusta ei tuo kopissa Martinin selän takana oleva punainen hälytysvalo, joka johtaa ruumishuoneelta.

Yövartijana Martinin tulee pitää järjestys, ja tunkeilijat loitolla. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa.

Pian häntä epäillään ruumishuoneelle tuotujen ruumiiden murhista, ja siellä tapahtuneista rikoksista.

Tanskalainen versio

Nattevagten (1994)

When a Stranger Calls (Kun tuntematon soittaa)

Pilapuhelut ovat niitä yksiä ärsyttäviä syitä, miksi tuntemattomaan numeroon ei vastata.

Jill Johnson (Camilla Belle) on puhunut yli puheaikansa, ja joutuu koulun juhlapäivänä lastenhoitajaksi. Hänen saapuessa perheen luokse lapset ovat jo nukkumassa, ja sisäkkö omassa huoneessaan. Rantatontilla isossa talossa, kaukana kotoaan, kännykätön Jill kuluttaa aikaansa perheen puhelimessa. Yhtäkkiä kynnys puhelimeen tarttumiselle kasvaa. 

Pilapuhelut, sekä tuntemattomasta numerosta tulevat puhelut ovat varmaan monille tuttuja. Kerran sellaisen uhriksi joutunut ei helposti vastaa kännykkään, sen soidessa uudelleen muutaman minuutin kuluttua. Varsinkin kännykän ruudulla näkyvä numero, joka ei ole yhteystiedoissa tai teksti ”tuntematon numero”, voivat aiheuttaa sydämen tykytyksiä ja kylmää hikeä.

Koska nämä ovat tuttuja asioita, elokuvan tilanteeseen myös samaistuu helpommin. Se tekee elokuvasta pelottavan. Myös ajatus suuresta talosta, kahden kerroksen lasi-ikkunoilla, on melko karmaiseva. Olo on kuin olisi näyteikkunalla muille. Ehkä tuntemattoman soittajankin pitäisi ryhtyä etsimään töitä. Sillä tälle soittajalle on luvassa kallis puhelinlasku.

än yy tee nyt: SUMMER

Onnittelut valmistuneille, koulunsa päättäneille, kesälomalle päässeille ja niille, jotka viettävät lauantaita! Nyt voi hetkeksi unohtaa murheet ja kiireet, ja vain nauttia tästä päivästä. Mahdollisista ristiriitaisista tunteista koulun loppuessa selviää vain huutamalla ja hyppelemällä kaduilla – koulutyöt on tehty!

Psycho (1960)

Paavo Pesusieni paavoilemassa

Koska kesä kolkuttelee jo ovella, sitä ei voi ohittaa edes blogissa.

Kesä on mitä mahtavinta aikaa käpertyä sohvalle porukalla, ja katsoa elokuvia.

Elokuvavalikoima on äärettömän laaja, sillä valoisat yöt sopivat mainiosti myös niiden pelottavampienkin elokuvien katseluun.

Niinpä ajattelin kesän aikana tuoda esille elokuvia, joita näin kesäpäivinä ja – iltoina voisi katsoa joko peiton alla peläten, tai lattialla nauraen ja mahasta kiinni pitäen

Vielä kerran; onnittelut ja hyvää kesää!

Päästetään (elokuva)kesä käyntiin!

Kortin takana on Elamilia <3

Anpiliivipöl hulabaloo

Mitä jos naisten ja miesten roolit olisivatkin toisinpäin? Millainen maailma silloin olisikaan?

 

Enää ei tarvitse miettiä. Pirkka-Pekka Petelius ja Taneli Mäkelä ovat ottaneet haasteekseen esitellä elämän tästä kärjistetystä näkökulmasta. Ou Nou!  tarjoaa tilaisuuden kurkata tähän elämään.

Nyt voikin repiä sanakirjasta kohdan ”melodramaattisuus”. Käsite saa kohta aivan uuden merkityksen.

 

 

Tapio Rautakouran ja Reino Kurkelan elämät eivät ole sitä mitä niiden ehkä luulisi olevan. Ystävykset Tapio (Pirkka-Pekka Petelius) ja Reino (Taneli Mäkelä) ovat varsinainen yhdistelmä, mukaan luettuna heidän ystävänsä Jorma Härmälä (Vesa Vierikko). Näiden kolmen miehen ja heidän kumppaneidensa roolit ovat vaihtuneet. Miehet järjestävät hulabaloon, kun naiset keskustelevat kaivinkoneista.

Kristiina Halttu ja Taneli Mäkelä

 

Sarjan ensimmäiset jaksot osaavat ärsyttää hyvin paljon. Hahmot tuntuvat liian….mikä tää nyt on tää… kärjistetyiltä. Koko ajan tekee mieli hautautua peiton alle miettien, mikä maa mikä valuutta.

Alkujärkytyksen haihduttua ja hahmoihin tutustuttua, huomaa jotain hyvin pelottavaa. Yhtäkkiä tajuaa pitävänsä sarjasta - sarjaan rakastuu, salaa. Hahmojen käymät keskustelut vain ovat niin järjettömiä, ettei niille voi olla nauramatta. Myös yliliioitellut eleet ja puskasta tulevat kirkumiset ovat fabilooous.

Mia Liski ja Pirkka-Pekka Petelius

 

Jufenauta, kaikki kuitenkin alkaa vasta television kiinni laittamisen jälkeen! Yhtäkkiä huomaa toisten omaksuvan samoja maneereja. Tämä ei ole huono asia, sillä maneerit piristävät arkea aivan eritavalla. Ja nimenomaan muiden tekeminä nämä ovat vielä hauskempia.  Silti, voi kunpa tämä vaan jäisikin tähän – pahin on vasta tulossa.

 

Pahinta on se, että huomaa myös itse muistuttavansa tiettyinä hetkinä rakkaita hahmoja. Yhtäkkiä kädet saattavat heilua vallattomina, ja sitä saattaa huokaista, tai jopa kiljaista yhtä lujaa kuin Tapio. Tässä kohtaa alkaa armoton tarkkailu omia puheita ja käsien heilutuksia kohtaan. Tälle ei enää voi muuta kuin nauraa, sitten niin.

TERKKUJA!

 

 

Pelottavaa nostalgiaa

Jatko-osilla ei aina ole hyvä maine. Varsinkin kun huomaa mainoksen kuudennesta jatko-osasta, tekee mieli purskahtaa itkuun keskellä katua.

 

 

 

Miten sitten pitäisi suhtautua jatko-osiin? Varsinkin kun kyseessä on vanha ja legendaarinen Monsterit Oy. Melkein koko lapsuus rakentuu tämän elokuvan ympärille. Täten kuvaa tästä elokuvasta ei haluaisi millään rikkoa. Monsterit Yliopistolla on siis suuret kengät täytettävinä.

 

 

 

Näin vanhempana sitä luulee tietävänsä kaikesta kaiken - varsinkin lastenelokuvien juonikaaren ennustamisen. Sitä istuu sohvalla myhäillen ja odottaa innolla näkevänsä, että on ollut oikeassa – jälleen kerran.  Kuitenkin, tällä kertaa joutui nielemään karun tappion.

 

Animaatiokin osaa yllättää.

 

Oikeastaan Masin ja Taren ystävyyden kehittyminen ei ollut yllättävää. Hyvin äkkiä valottui käsitys siitä, mitä heille tulisi tapahtumaan. Mikä elokuvassa oli yllättävää, oli loppu. Se oli kannustava, ja välitti hyvin viestin. Se oli vain……vau.

 

 

 

Disneyn tulo Pixarin kuvioihin aiheutti hieman epäilyksiä. Salaa sitä odotti Disneyn elokuvien tapaisesti loputonta laulukohtausta, tai että puskasta hyppäisi prinsessa tai prinssi. Olin kuitenkin varautunut siihen, etten tulisi kuninkaallisia näkemään. Varasuunnitelmana oli, että vuorostaan Masi hyppäisi valkokankaalle prinsessamekko päällään.

 

Olen kuitenkin oppinut matematiikan todennäköisyyskurssilla jotain. Tiesin, että todennäköisyys Masi-prinsessalle oli lähes olematon.

 

Noh…kuninkaallisilta vältyttiin (anteeksi spoilaus). Kuitenkin tuo jälkimmäinen ei ollut hirveän kaukaa haettu.

 

 

 

Oli hienoa nähdä hahmojen kehitys. Myös henkilöiden väliset suhteet alkoivat muokkautua siihen muotoon, mitä Monsterit Oy:ssä nähtiin.  Räähkän ja Taren erimielisyydet eivät siis johtuneetkaan Räähkän kateudesta Taren komiaa turkkia kohtaan. Masistakin nähtiin uusia ja jännittäviä puolia.

Kyllä niitä muitakin tuttuja näki, mutta ne täytyy jokaisen itse elokuvasta löytää.

 

 

There’s Nothing They Can Hide

Nykyään kaikkialla aina kerrotaan, kuinka markkinoilla on taas ”uusi huippusuosittu tv-sarja”. Kuitenkin jossain vaiheessa saattaa tulla olo, että tämä uusi sarja on jälleen kerran edellisen ohjelman toistoa. Etenkin saman genren sarjat voivat toistaa toisiaan hyvinkin paljon. Vaikka tietenkin mm. poliisisarjat vaativat aina vähintään sen yhden murhan ja romanttiset ohjelmat sen kolmannen tai neljännen pyörän parisuhteeseen.  Kysymys kuuluukin, miten tällaiseen suosioon päästään, jos ohjelma toistaa edeltäjiensä juonen käänteitä, tai historiikkia.

 

Britanniasta kuitenkin on noussut esille eräs televisiosarja. Broadchurch on erilainen, verrattuna brittien aikaisempiin tuotoksiin. Tarinan kerronta nimittäin on erilaista.

 

Charlotte Beaumont  roolissa Chloe Latimer

 

Tarina on jotain hyvin mielenkiintoista. Ohjelmassa tapahtuu koko ajan, ja jokainen hahmo tuntuu joka minuutti entistäkin epäilyttävämmältä. Varsinkin ensimmäisen jakson kohtaus, jossa esitellään hienovaraisesti monta hahmoa, on nerokas. Sitä katsoessa ei edes välttämättä tajua, kuinka paljon informaatiota kohtaus antaa heti ensikättelyssä.

Jodie Whittaker roolissa Beth Latimer,

Andrew Buchan roolissa Mark Latimer

 

 

 

Henkilöhahmot on rakennettu hienosti ja he ovat mielenkiintoisia. Jokseenkin, eräät hahmot, ja heidän tapansa käsitellä asioita mietityttävät. Etenkin poliisihahmot tekevät vaikutuksen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Kerrankin he tuntuvat omaksuvan edes kaukaisesti tunteita muistuttavia mielentiloja. Harvoin televisiosarjassa näkee, kuinka poliisille tekee tiukkaa lähestyä ruumista. Kaikenlainen ahdistavuus on kerrankin saatu välitettyä, ja se on vieläpä jokseenkin toden tuntuista. Tekijät ovat olleet tietoisia, mitä katsojat ovat halunneet. Tai ainakin mitä itse olen ohjelmalta halunnut.  

 

 

David Tennant roolissa DI Alec Hardy

 

Olivia Colman roolissa  DS Ellie Miller

 

 

 

Tarinan kerronta ei pidä vain sisällään hyvin tai hyvin huonosti kirjoitettua käsikirjoitusta.  Se tarkoittaa paljon muutakin. Eräs osapuoli tarinan kerronnassa on teknillinen puoli ja sen toteutus. Vanhat ja tutut tavat tehdä televisiosarjaa voivat olla helppoja ja varmoja, ja niitä voi olla mielekästä käyttää. Teknillinen toteutus ei kuitenkaan ole vanhaa totuttua brittityyliä. Se pitää mielenkiinnon yllä ja katsojan hereillä. Sulavat kameran liikkeet, erilaisia tarkennuksia, jokseenkin hyvin epätarkat taustat, pelkistetyt kuvauskohteet, pitkät ja yhtenäiset otokset ja kultaisen leikkauksen rikkominen, ovat vain niin erilaisia muutoksia, ettei niihin voi olla kiinnittämättä huomiota. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö nämä toimisi. Päinvastoin. Samalla ne tuovat synkän tarinan kerrontaan myös tietynlaista keveyttä ja ilmavuutta. Kuvaustyyli myös kertoo hahmojen tunnetiloista. Kameran liikkeet korostavat, ja tuovat tunteisiin elävyyttä ja eri tasoja. Myös erilainen musiikki vaikuttaa erilailla. Se on hyvin synkkää, ja välillä jopa aavemaista. Samalla musiikki synkentää tarinaa ja antaa enemmän tukea ahdistavuudelle.

 

 

 

 

Yliluonnollistako? Ei

Joukko nuoria istuu yöllä autiotalon tyhjässä olohuoneessa. He kertovat kummitustarinoita. Huone on pimeä, vain täysikuun kajo loistaa ikkunasta valaisten lattiaa. Eräs nuorista kertoo nähneensä kummituksen juuri kyseisessä huoneessa. Toiset katselevat toisiinsa tuntien kylmän viiman niskassaan. Heidän silmänsä kiiltävät odottamisesta. Yhtäkkiä he kuulevat askeleita ja ovi narahtaa. Sisään astelee Richard Wiseman, kylmäpäinen yliluonnollisen karkottaja.

Telepatia, kummitukset, yliluonnolliset kokemukset voivat tuntua joskus hyvinkin pelottavilta ja todenmukaisilta. Kannattaakin ottaa tuolista kiinni, sillä pian kaikki yliluonnollinen kuitenkin todistetaan vain omaksi mielikuvitukseksi.  

 

Yliluonnollinen ilmiö – Totuus on jossain sisällämme -kirja tarjoaa monikerroksisen täytteen kannesta kanteen. Kirjassa esiteltävät juttutuokiot siskosten ja kummituksen kanssa, sekä maailman kummallisimmat tarinat eivät kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, mitä tuleman pitää. Ne ovat vasta alkua. Sivut tarjoavat ainutlaatuisen kokemuksen oppia jotain kerta kaikkiaan yliluonnollista.

 Miten ennustajat tietävät kaiken toisista? Entäpä, miten taikurit saavat lusikan väännettyä ajatuksen voimalla? Miltä ruumiista poistuminen tuntuisi?

 

 

 

 

Tarinat kuolleiden kanssa keskustelusta, yritykset sielun painon punnitsemisesta ja kertomukset muista yliluonnollisista kokemuksista nostattavat kauhun tunnetta ja saavat kylmänväristyksiä aikaan. Suurinta kauhun tunnetta eivät kuitenkaan luo kummitukset vaan perustelut. Tapa, jolla Wiseman perustelee, ja jolla hän saa lukijan uskomaan kirjoittamaansa, on jotain yliluonnollista. Tämä tekeekin kirjasta kutkuttavan, eikä sitä haluaisi laskea käsistään. Kirja on kuin oma pieni maailmansa, mikä avautuu kirjan kantta raottamalla. Pian saattaa huomata oppineensa paljon uutta, ja jos jokin jää mietityttämään, sitä kannattaa käydä kysymässä valloittavalta puhuvalta mungoosilta, Gefiltä, joka on jo palannut omalta lomaltaan.

 

353 sivua tai 2 tuntia

Mitä jättää pois? Miten saada tarina ytimekkääksi ja silti jatkuvaksi? Kuinka paljon voi muuttaa tarinaa, jotta se silti olisi sama tarina?


Toisessa kädessä on kirja ja toisessa elokuvaa. Kumpi kannatta tehdä ensin: lukea kirja vai katsoa elokuva. Itselleni valinta oli itsestäänselvyys. Luin Nälkäpeli-kirjan ennen elokuvan tuloa. Pidin siitä suunnattomasti. Se lumosi ja kirjan monet eri tasot antoivat mielikuvitukselle vapaat kädet.

 

 

Kirjaa ja elokuvaa alkaa väkisinkin vertailla keskenään. Elokuvasta puhuttiin paljon, ja sitä hehkutettiin kaikkialla. Odotin suuria. Kompastuskivi tarinan suhteen tulee valitettavasti juurikin elokuvassa.  Se ei vastannut odotuksia, eikä mielikuvaa tarinasta. Elokuvan Katniss oli aivan toista maata kuin mielikuva hänestä kirjan pohjalta. Samoin kävi muidenkin hahmojen kanssa. Kirjan mukana tuleva mielikuva pysyi hyvin matkassa mukana. Erään ystäväni mukaan jotkin kohtaukset tuntuivat irtonaisilta. Niistä oli jätettpois oleellinen pohjustus.

Toisella katselukerralla kuitenkin tapahtui jotain. Ehkä kirjan lukemisesta oli liian kauan, ja sen tapahtumat ovat petollisesti liuenneet muististani. Tai sitten pidin elokuvasta oikeasti paljon enemmän. Kuitenkin, tiivistetyssä tarinassa on eräs seikka, jota en vain saa sivuutettua mielestäni. Elokuvasta on pitänyt tiputtaa pois tiettyjä henkilöitä ja kohtauksia, jotta tarina on saatu ajallisesti katsottavaksi. Eräs näistä pudotuksista on kohtaus, jossa Katniss saa matkijanärhi-rintakorun. Elokuvassa hän saa korun haltuunsa aivan väärällä tavalla.

Jatkoa tarinalle on tulossa talvella. Elokuvan toteutus on mielenkiintoista nähdä, ja varmaan odottamisen arvoinen. Ehkä elokuvaversio auttaa aloittamaan myös kirjan lukemisen jo kolmannen kerran.