Yliluonnollistako? Ei

Joukko nuoria istuu yöllä autiotalon tyhjässä olohuoneessa. He kertovat kummitustarinoita. Huone on pimeä, vain täysikuun kajo loistaa ikkunasta valaisten lattiaa. Eräs nuorista kertoo nähneensä kummituksen juuri kyseisessä huoneessa. Toiset katselevat toisiinsa tuntien kylmän viiman niskassaan. Heidän silmänsä kiiltävät odottamisesta. Yhtäkkiä he kuulevat askeleita ja ovi narahtaa. Sisään astelee Richard Wiseman, kylmäpäinen yliluonnollisen karkottaja.

Telepatia, kummitukset, yliluonnolliset kokemukset voivat tuntua joskus hyvinkin pelottavilta ja todenmukaisilta. Kannattaakin ottaa tuolista kiinni, sillä pian kaikki yliluonnollinen kuitenkin todistetaan vain omaksi mielikuvitukseksi.  

 

Yliluonnollinen ilmiö – Totuus on jossain sisällämme -kirja tarjoaa monikerroksisen täytteen kannesta kanteen. Kirjassa esiteltävät juttutuokiot siskosten ja kummituksen kanssa, sekä maailman kummallisimmat tarinat eivät kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, mitä tuleman pitää. Ne ovat vasta alkua. Sivut tarjoavat ainutlaatuisen kokemuksen oppia jotain kerta kaikkiaan yliluonnollista.

 Miten ennustajat tietävät kaiken toisista? Entäpä, miten taikurit saavat lusikan väännettyä ajatuksen voimalla? Miltä ruumiista poistuminen tuntuisi?

 

 

 

 

Tarinat kuolleiden kanssa keskustelusta, yritykset sielun painon punnitsemisesta ja kertomukset muista yliluonnollisista kokemuksista nostattavat kauhun tunnetta ja saavat kylmänväristyksiä aikaan. Suurinta kauhun tunnetta eivät kuitenkaan luo kummitukset vaan perustelut. Tapa, jolla Wiseman perustelee, ja jolla hän saa lukijan uskomaan kirjoittamaansa, on jotain yliluonnollista. Tämä tekeekin kirjasta kutkuttavan, eikä sitä haluaisi laskea käsistään. Kirja on kuin oma pieni maailmansa, mikä avautuu kirjan kantta raottamalla. Pian saattaa huomata oppineensa paljon uutta, ja jos jokin jää mietityttämään, sitä kannattaa käydä kysymässä valloittavalta puhuvalta mungoosilta, Gefiltä, joka on jo palannut omalta lomaltaan.

 

353 sivua tai 2 tuntia

Mitä jättää pois? Miten saada tarina ytimekkääksi ja silti jatkuvaksi? Kuinka paljon voi muuttaa tarinaa, jotta se silti olisi sama tarina?


Toisessa kädessä on kirja ja toisessa elokuvaa. Kumpi kannatta tehdä ensin: lukea kirja vai katsoa elokuva. Itselleni valinta oli itsestäänselvyys. Luin Nälkäpeli-kirjan ennen elokuvan tuloa. Pidin siitä suunnattomasti. Se lumosi ja kirjan monet eri tasot antoivat mielikuvitukselle vapaat kädet.

 

 

Kirjaa ja elokuvaa alkaa väkisinkin vertailla keskenään. Elokuvasta puhuttiin paljon, ja sitä hehkutettiin kaikkialla. Odotin suuria. Kompastuskivi tarinan suhteen tulee valitettavasti juurikin elokuvassa.  Se ei vastannut odotuksia, eikä mielikuvaa tarinasta. Elokuvan Katniss oli aivan toista maata kuin mielikuva hänestä kirjan pohjalta. Samoin kävi muidenkin hahmojen kanssa. Kirjan mukana tuleva mielikuva pysyi hyvin matkassa mukana. Erään ystäväni mukaan jotkin kohtaukset tuntuivat irtonaisilta. Niistä oli jätettpois oleellinen pohjustus.

Toisella katselukerralla kuitenkin tapahtui jotain. Ehkä kirjan lukemisesta oli liian kauan, ja sen tapahtumat ovat petollisesti liuenneet muististani. Tai sitten pidin elokuvasta oikeasti paljon enemmän. Kuitenkin, tiivistetyssä tarinassa on eräs seikka, jota en vain saa sivuutettua mielestäni. Elokuvasta on pitänyt tiputtaa pois tiettyjä henkilöitä ja kohtauksia, jotta tarina on saatu ajallisesti katsottavaksi. Eräs näistä pudotuksista on kohtaus, jossa Katniss saa matkijanärhi-rintakorun. Elokuvassa hän saa korun haltuunsa aivan väärällä tavalla.

Jatkoa tarinalle on tulossa talvella. Elokuvan toteutus on mielenkiintoista nähdä, ja varmaan odottamisen arvoinen. Ehkä elokuvaversio auttaa aloittamaan myös kirjan lukemisen jo kolmannen kerran.